Hanna Holma
Taidegraafikko / Printmaker








                                                                                                                                                               in english


Ehtymättömästä riemusta

Hanna Holman teokset näyttävät kuvaavan yhä uudelleen tietynlaista haltioitunutta olemassolon riemua. Se on ehtymätöntä, aina uusia muotoja saavaa, kuplivaa, ylitsepursuavaa. Sille, joka ei tunne tuota maastoa, se voi näyttää pelkästään mielikuvitukselliselta - kokonaan vailla kosketuspintaa todellisuuteen. Ja sille, joka tuntee tuon maaston,
Holman teokset ovat täyttä totta: ne kuvaavat jotakin, mikä ehdottomasti on olemassa, fyysisesti ja henkisesti koettavissa.

Yksi parhaista taiteen määritelmistä, mitä olen kuullut, on tämä: taiteilija tekee juuri sitä mitä hän kokee tarpeelliseksi tehdä. Toki tämä ei kerro mitään siitä, mitä taide on, ja miten se eroaa muista tarpeelliseksi koetun tekemisen tavoista.
Mutta silti se kertoo ainakin muutamia olennaisia asioita: taide on (usein) syvästi henkilökohtaista, se on avointa ja vapaata suhteessa ennakkokäsityksiin (ainakin sen pitäisi olla), se kumpuaa ihmisen holistisesta kokemuksesta eikä perustu pelkästään loogis-rationaaliseen osaan ihmismieltä. Koska määritelmästä puuttuu sosiaalinen ulottuvuus, sitä voisi vielä ehkä täydentää seuraavasti: taiteilija tekee juuri sitä, minkä hän kokee tarpeelliseksi tehdä siinä henkilökohtaisessa,
sosiaalisessa, historiallisessa ja kulttuurisessa tilanteessa, jossa hän elää ja työskentelee.

Miksi olemassaolon ehtymättömän riemun kuvaaminen olisi sitten tarpeellista siinä sosiaalisessa, historiallisessa ja kulttuurisessa tilanteessa, jossa Holman teokset ovat syntyneet? Toki oikeuttava peruste on ensisijassa taiteilijan oma subjektiivinen kokemus, mikäli otamme määritelmämme vakavasti. Mutta samalla voimme ajatella länsimaista kulttuuria,
ja sen kiinnittymistä konsumerismiin, talouskasvuun ja tieteelliseen maailmanselitykseen. Kaikissa näissä odotushorisonteissa olennaista on materialistinen odotus paremmasta: aineellista hyvää on tulossa, kunhan ymmärrämme situoutua yhteisöömme kuluttajina, työläisinä tai mikäli oikein kyvykkäitä olemme, myös materian salaisuuksien selvittäjinä ja uuden materian tuottajina. Mikään näistä ei tietenkään ole tarpeellista ehtymättömän riemun kokemiselle. 

Ehtymättömän riemun kuvaaminen on tärkeää, koska suurin osa ihmisistä ei edes usko, että sellaista on olemassa. Useimmilla ihmisillä on kokemusta vain lyhyistä häikäisevistä onnen hetkistä ja joillakin tuskin edes niistä. Monet ajattelevat, että nämä hetket ovat seurausta ulkoisista tapahtumista, kuten lasten syntymistä, lottovoitoista tai muista erittäin suotuisista sattumista. Ja vaikka he kuulisivat, että nämä hetket ovat pohjimmiltaan seurausta heidän omasta ajattelustaan, useimmat heistä eivät silti kykenisi käyttämään tätä tietoa olotilansa muuttamiseen.

Ehtymättömän riemun kuvaaminen on tärkeää myös siksi, että monet eivät usko sen olevan tarpeellista.
Miltei sadan vuoden ajan psykologinen tutkimus on perustunut oletukseen negatiivisten tuntemusten ensisijaisuudesta myönteisiin tuntemuksiin nähden. Negatiiviset tunnetilat ovat vaatineet enemmän huomiota tutkijoilta,
niiden vaikutuksia on ollut kohtalaisen helppo selvittää, ja niiden evolutiivinen tehtäväkin on ollut kohtalaisen helppo päätellä. Myönteiset tuntemukset taas ovat pitkään olleet tutkijoille eräänlainen arvoitus: ne ovat olleet selittämätön oikku, jolle on ollut vaikea keksiä mitään kyllin painavaa syytä.

Vasta viime vuosina tutkijat ovat havahtuneet huomaamaan, että myönteiset tunteet ovat myös tärkeitä. Ne laajentavat ajattelua ja rakentavat voimavaroja tulevaisuuden varalle. Monien muiden suotuisten vaikutusten lisäksi ne saavat ihmiset auttamaan toisiaan ja pitävät yllä terveyttä. Lyhyesti sanoen ne tuovat ihmisistä esiin heidän arvokkaimmat ominaisuutensa.

Näiden pragmaattisten ominaisuuksien lisäksi myönteisyydellä on tärkeämpikin sisältö. Se kytkeytyy läheisesti ihmiskunnan perustaviin arvoihin ja hyveisiin.

Hanna Holman teokset heijastavat sellaista suhdetta maailmaan, joka on täynnä arvostusta ja rakkautta. Se on rakkautta pienimpiinkin värisävyihin, häivähdyksiin, varjokohtiin. Se on kohoavaa, pulppuavaa liikettä, joka kulkee virtana teosten läpi. Se kulkee pyörteinä kuva-tilan syvyyksiin ja laskeutuu valona pinnoille. Se tiivistyy kimalluksiksi tai huipentuu nupuiksi, läikiksi tai palleroiksi. Se näyttäytyy pienissä ääriviivoissa, suuremmissa muodoissa ja teoksesta toiseen
virtaavana jatkumona. 

On kuin nämä kuvat olisivat satua. Mutta ne eivät ole. Ne ovat totta.

Jonni Roos