in english
Ehtymättömästä riemusta Hanna Holman teokset näyttävät kuvaavan yhä uudelleen tietynlaista haltioitunutta olemassolon riemua. Se on ehtymätöntä, aina uusia muotoja saavaa, kuplivaa, ylitsepursuavaa. Sille, joka ei tunne tuota maastoa, se voi näyttää pelkästään mielikuvitukselliselta - kokonaan vailla kosketuspintaa todellisuuteen. Ja sille, joka tuntee tuon maaston, Yksi parhaista taiteen määritelmistä, mitä olen kuullut, on tämä: taiteilija tekee juuri sitä mitä hän kokee tarpeelliseksi tehdä. Toki tämä ei kerro mitään siitä, mitä taide on, ja miten se eroaa muista tarpeelliseksi koetun tekemisen tavoista. Miksi olemassaolon ehtymättömän riemun kuvaaminen olisi sitten tarpeellista siinä sosiaalisessa, historiallisessa ja kulttuurisessa tilanteessa, jossa Holman teokset ovat syntyneet? Toki oikeuttava peruste on ensisijassa taiteilijan oma subjektiivinen kokemus, mikäli otamme määritelmämme vakavasti. Mutta samalla voimme ajatella länsimaista kulttuuria, Ehtymättömän riemun kuvaaminen on tärkeää, koska suurin osa ihmisistä ei edes usko, että sellaista on olemassa. Useimmilla ihmisillä on kokemusta vain lyhyistä häikäisevistä onnen hetkistä ja joillakin tuskin edes niistä. Monet ajattelevat, että nämä hetket ovat seurausta ulkoisista tapahtumista, kuten lasten syntymistä, lottovoitoista tai muista erittäin suotuisista sattumista. Ja vaikka he kuulisivat, että nämä hetket ovat pohjimmiltaan seurausta heidän omasta ajattelustaan, useimmat heistä eivät silti kykenisi käyttämään tätä tietoa olotilansa muuttamiseen. Ehtymättömän riemun kuvaaminen on tärkeää myös siksi, että monet eivät usko sen olevan tarpeellista. Näiden pragmaattisten ominaisuuksien lisäksi myönteisyydellä on tärkeämpikin sisältö. Se kytkeytyy läheisesti ihmiskunnan perustaviin arvoihin ja hyveisiin. Hanna Holman teokset heijastavat sellaista suhdetta maailmaan, joka on täynnä arvostusta ja rakkautta. Se on rakkautta pienimpiinkin värisävyihin, häivähdyksiin, varjokohtiin. Se on kohoavaa, pulppuavaa liikettä, joka kulkee virtana teosten läpi. Se kulkee pyörteinä kuva-tilan syvyyksiin ja laskeutuu valona pinnoille. Se tiivistyy kimalluksiksi tai huipentuu nupuiksi, läikiksi tai palleroiksi. Se näyttäytyy pienissä ääriviivoissa, suuremmissa muodoissa ja teoksesta toiseen On kuin nämä kuvat olisivat satua. Mutta ne eivät ole. Ne ovat totta. Jonni Roos |